1. Prologi

Oli tullut viisikymmentä vuotta siitä, kun Minodarin petturi, olevainen eläin nimeltään Mundra kertoi taikamaan olemassaolosta ihmiselle. Hänelle asetettiin rangaistus suurtakin suuremmasta petoksesta: Sahumon pettämisestä. Mundra elää nyt syvällä vuorten alla demonien valtakunnassa. Kukaan ei tiedä, mitä Mundralle kuuluu, mutta kylässä on vallinnut epävakaus Mundran tuomiosta lähtien.


Silver aukaisi hopeanharmaat silmänsä. Oli aamuyö, ja tuvasta kuului kolinaa ja puhetta. Silver nousi äkkiä sängystä ylös. Vanhan puutalon ikkunoiden välistä huokui sisään viileää ilmaa, ja pöllön huhuilua. Silver otti isänsä haulikon, joka roikkui maakukammarin naulassa, ja latasi sen. Hän hiippaili tuvan keittiötä kohti ja kurkisti varovasti ovenraosta. Kolistelija olikin isoisä.

 Isoisä oli kaiken nähnyt ja kokenut. Joskus hänen kertomuksensa olivat mitä villeimpiä, jotkut jopa karmivia. Milloin hän kertoi vuoren tuolla puolen asustelevista kääpiölegioonista, milloin hullusta hevoshuijarista. Hän asui hyvin kaukana, vuorten toisella puolen. Silver oli käynyt isoisänsä luona muutaman kerran, ja matka saattoi kestää päiviä, joskus jopa viikkoja. Maa vuorten tuolla puolen oli paljon viheriäämpi. Silver perheineen asui vuoren itäpuolella, missä kävi aina kova tuuli, ja myrskysi harva se päivä. Sato tuppasi olemaan heikko, kuin ovelta ovelle vaeltava kerjäläismummo.

-Silver kulta, heräsitkö? äiti kysyi nähdessään poikansa kyräilevän makuukammarin ovella. Kun hän näki haulikon,hän tiuskaisi:
- Mitä olen sanonut tuon pyssyn kanssa sohimisesta? Jos isäsi olisi täällä, eikä markkinoilla kaupungissa, olisit jo saanut kuulla kunniasi. Käy nyt ampumassa kerran ilmaan, ladattu haulikko on vaarallinen.
Silver huokaisi ja käveli ulos. Oli hyinen ilma, ja satoi vettä. Silver tähtäsi taivaalle, ja laukaisi aseen. Hauli osui johonkin omituiseen lintuun, joka tipahti kuolleena maahan.
Silver riensi katsomaan, minkälaisen taivaankannen elelijän hän oli päästänyt päiviltänsä. Lintu oli tipahtanut villivadelmapensaaseen, joka kasvoi aivan tallin kupeessa. Hän raotti pensasta, jonka lomaan lintu oli tippunut. Pensaan juurella makasi pieni siivekäs tyttö. Siipeen oli tullut reikä, ja tyttö vaikersi, kiroili ja kimitti:
- Kaikenlaisia huligaaneja täällä liikkuu!
Tytön siroille kasvoille oli muodostunut tuima ilme. Hänellä oli kukin koristeltu mekko, ja tiukalle nutturalle sidotut vaaleanruskeat hiukset.
Isoisä tuli paikalle, katsoi pensaassa voivottelevaa pienikokoista tyttöä, katsoi vuorille ja kysyi:

- Lapsenlapseni, näetkö nuo korkeat vuoret tuolla?
- Nuo, joiden toisella puolella asut?
- Juuri ne. Niiden huipulla asustaa lohikäärmeitä!
- Nyt isoisä kyllä huijaat!
- En huijaa. Vuorten keskellä on tarunhohtoinen laakso, jossa sijaitsee muuan kylä, jonka huhutaan olevan täynnä taikuutta.
- Isosisä, tuo alkaa mennä jo aika paksuksi!
- Kuulehan. Eräänä päivänä vuosia sitten tuolta kaukanta vuorilta laskeutui tänne eräs mustasiipinen lintu. Se näytti hieman haukalta, mutta oli paljon suurempi, isoisä selitti.
- Mitä siitä? Silver kysyi.
Isoisä sanoi:
- Maltahan mielesi poikaseni, tulen pian siihen. Niin. Se lintu kertoi minulle kylästä kaiken. Kylässä on taikaa.
- Miten uskot jokaista ohikulkijaa, isoisä?
- No harvoinhan sitä näkee puhuvia lintuja, isoisä hymähteli: - Ne ovat olevaisia eläimiä, eläimiä joilla on ihmisen sielu. Ne osaavat puhua.
- Voisiko tuo pikkutyttö olla tullut Minodarista?
- Paljon mahdollista, poikaseni!

- Aiotteko auttaa minua, vai lörpötellä siinä! kuului kimeä ääni Silverin takaa. Hän hätkähti, kuinka niin pienestä olennosta lähti niin paljon ääntä. Tytön kasvot punoittivat ärtymyksestä.

Isoisä katsoi tyttöä ja totesi:
- Tuo on keiju, Silver. Niitä elää Minodarin kylässä.

Keiju osoitti isoisää pienellä sormellaan ja kimitti:

- Sinä olet se, jolle Mundra kavalsi tietoa Minodarista, sinä olet se! Älä kerro maasta kellekkään! Et kellekkään muulle enää! Tai saat katua!

Silver nosti keijun kädelleen ja kysyi:
- Mikä on sinun nimesi?

- Se ei kuulu sinulle tippaakaan! keiju tiuskaisi kädet nyrkissä ja huusi:
- Päästä minut alas tällä vaaleanpunaisella sekuntilla, tai muutan korvasi ruusunkukiksi!

- Amaryll! Mitä sinulle on käynyt? huusi joku taivaalta. Silver ja isoisä katsahtivat taivaalle ja sieltä lensi valkoinen kyyhky, joka puhui.

Keiju kimitti kyyhkylle: - Tuo kirottu poika ampui minua siipeen tuolla kammottavalla metalliputkella!

- Mennään takaisin. Sinä Amaryll olet oikea kohtalon orjatar, ei sinua enää saa lähettää ulkomaailmaan, kun aina sattuu ja tapahtuu!

Amaryll katsoi kyyhkyä silmät salamoiden, ja sanoi:
- Puhu sinä Omue vain omasta puolestasi, näin voi sattua kaikille!

Amaryll kapusi Omue-kyyhkyn selkään, joka lehahti taivaalle ja huusi vielä Silverille ja hänen isoisälleen:
- Muistakaa, että vaikeneminen on viisautta!