Osa 1. Tiedonjano

Siitä oli nyt kulunut kymmenen vuotta. Silver muisti vieläkin sen päivän, joka muutti hänen elämänsä täysin. Päivästä päivään jatkuva piina ja tiedonjano vaivasivat häntä. Silver halusi tietää lisää Minodarista ja sen mysteereistä. Isoisäkin oli nyt tuhka tuulessa, eikä hänkään voinut kertoa lisää maagisesta kylästä. Silver muisteli, kuinka isoisä oli kummallisesti kadonnut tuon kohtalokkaan päivän iltana. Hänestä ei ollut sen koommin kuulunut mitään tai näkynyt vilaustakaan.

Silver vuodatti ajatuksiaan paperille. Päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta toiseen. Muuten hän ei olisi kestänyt sitä tiedonjanoa. Silver oli kirjoittanut, millainen paikka Minodar voisi olla, mutta aina uuden paperin kirjoitettuaan, hän nakkasi sen takkaan. Yhtäkkiä ovelta kuului koputusta, ja Silver säikähti niin, että kaatoi mustepullon, josta muste valui noroina pöytää pitkin lattialle.
- Sisään! hän huusi, ja paiskasi kirjoituksensa takkavalkeaan.
- Säikäytinkö sinut? kysyi ruskeahiuksinen ja sinipukuinen nainen.
- Et, kulta. Olin vain ajatuksissani, Silver sanoi.
- Kaadoit musteesi lattialle. Mitä oikein kirjoitat joka päivä? Missä kaikki kirjoituksesi ovat?
- Lupaathan, ettet kerro kenellekään tästä?

Nainen nyökkäsi, ja Silver selitti hänelle Minodarista sanasta sanaan, niin kuin isoisäkin aikoinaan, lisäten tarinaan sen, mitä tuona erityisenä päivänä, kymmenisen vuotta sitten oli tapahtunut.

- Kulta...
- Niin Anneth? Silver kysyi häkeltyneenä.

 Nainen, Silverin vaimo osoitti lattialle valunutta mustetta, joka oli muodostanut sanat: " Vaikeneminen on viisautta "
Silver haukkoi henkeään, ja otti tukea kirjahyllystä. Aivan kuten olevainen kyyhky oli hänelle sanonut. Halu lähteä selvittämään Minodarin arvoitusta kasvoi kasvamistaan.

- Kulta, pakkaa minulle ruokaa, kaksi paitaa ja housut. Minä lähden nyt! Silver huudahti. Hiki valui hänen mustista, olkamittaisista hiuksistaan.
- Mutta Silver, etkai jätä minua yksin?
- Sinulla on äitisi, sisaresi ja isäsi. Mutta minun sieluni on tyhjä, kuin ohrapelto sydäntalvella, ellen lähde selvittämään, onko tämä kaikki totta.

 Anneth halasi Silveriä, ja kyyneleet tulvivat hänen kastanjanruskeisiin silmiinsä. Hän lähti pakkaamaan Silverin pyytämät tavarat.

 Samaan aikaan kirjoitushuoneen kattoparrun päällä makoili pieni keiju kuunnellen Silverin ja hänen vaimonsa keskusteluja. Minodariin oltiin tunkeutumassa!



 Tuo keiju, jota kaikki kutsuivat Amarylliksi, lensi kohti suurtakin suurempia vuoria. Kerrankin hän oli onnistunut tehtävässään. Viime kerralla Oakwoodin sukua vakoillessaan joku huligaani oli ampunut tuota keijuraukkaa siipeen, ja hän oli ollut lentokyvyttömänä kaksi vuotta.
 Amaryll lensi vuorten jyrkänteitä ylöspäin pienet, sirot siivet lepattaen. Kiire, kiire! Oli varoitettava koko Minodaria ihmisestä.

Amaryllia vastaan lensi pörröinen, valkoinen lohikäärme, Pohjois-Minodarin vuortenvartija.
- Hei Amaryll, olet ollut vakoilemassa yli vuoden, mikä sinut tänne nyt lennätti? hän kuittaili.
- Parempi vakoilla yli vuosi, kuin lennellä passissa ympäri pohjoisvuoria.

Lohikäärme karjaisi kovaäänisesti ja syöksähti kohti keijua, joka väisti ketterästi, kuin gaselli, ja nauroi ivallisen kimakasti päälle.
- Mitä teet täällä? Miksi kiersit tänne asti, vaikka tulit idästä? lohikäärme pauhasi. Se hytisi ja haki itselleen valtavan mukillisen liekkiteetä kannusta, joka oli hehkuvan tulipallon sisällä.
- No mitäpä luulet Clacier ystäväiseni? Minun oli pakko kiertää, sillä itäpuolella kävi liian kova tuuli! Pitäisihän se sinun tietää! keiju tiuskaisi.
- No en minä sitä saastaista itäpuolta vartioikkaan. Ei siellä ole edes pätevää vartiaa, vain vuortenpeikko  Rum!
- Joka on niin ruma, että kaikki kääntyvät kannoiltaan ja lähtevät pakoon. Ja parempi olisi pian olla, hieman voimavaraisempi vartija, sillä juuri vuoren itäpuolelta on ihminen pyrkimässä tänne, paha juttu...

Lohikäärme sylkäisi liekkiteet kymmenen metrin päässä olleen kivenmurikan sivuun, ja siinä olleet lumet sulivat kuin salamaniskusta.
- Mitä sinä juuri sanoit!!??
- Mieti.
- Tunkeilija on tuhottava.
- Sääli sitä Lavinwoodia, Amaryll tuhahti teatraalisesti.
- Lavin... Onko se se, jolla Mundra kavalsi tietoa? Hänet tapettiin jo, hän on vuorten uumenissa!

Amaryll lähti lentoon ja säkätti Clacierille:
- Menen tiedottamaan kaikille!

1. Prologi

Oli tullut viisikymmentä vuotta siitä, kun Minodarin petturi, olevainen eläin nimeltään Mundra kertoi taikamaan olemassaolosta ihmiselle. Hänelle asetettiin rangaistus suurtakin suuremmasta petoksesta: Sahumon pettämisestä. Mundra elää nyt syvällä vuorten alla demonien valtakunnassa. Kukaan ei tiedä, mitä Mundralle kuuluu, mutta kylässä on vallinnut epävakaus Mundran tuomiosta lähtien.


Silver aukaisi hopeanharmaat silmänsä. Oli aamuyö, ja tuvasta kuului kolinaa ja puhetta. Silver nousi äkkiä sängystä ylös. Vanhan puutalon ikkunoiden välistä huokui sisään viileää ilmaa, ja pöllön huhuilua. Silver otti isänsä haulikon, joka roikkui maakukammarin naulassa, ja latasi sen. Hän hiippaili tuvan keittiötä kohti ja kurkisti varovasti ovenraosta. Kolistelija olikin isoisä.

 Isoisä oli kaiken nähnyt ja kokenut. Joskus hänen kertomuksensa olivat mitä villeimpiä, jotkut jopa karmivia. Milloin hän kertoi vuoren tuolla puolen asustelevista kääpiölegioonista, milloin hullusta hevoshuijarista. Hän asui hyvin kaukana, vuorten toisella puolen. Silver oli käynyt isoisänsä luona muutaman kerran, ja matka saattoi kestää päiviä, joskus jopa viikkoja. Maa vuorten tuolla puolen oli paljon viheriäämpi. Silver perheineen asui vuoren itäpuolella, missä kävi aina kova tuuli, ja myrskysi harva se päivä. Sato tuppasi olemaan heikko, kuin ovelta ovelle vaeltava kerjäläismummo.

-Silver kulta, heräsitkö? äiti kysyi nähdessään poikansa kyräilevän makuukammarin ovella. Kun hän näki haulikon,hän tiuskaisi:
- Mitä olen sanonut tuon pyssyn kanssa sohimisesta? Jos isäsi olisi täällä, eikä markkinoilla kaupungissa, olisit jo saanut kuulla kunniasi. Käy nyt ampumassa kerran ilmaan, ladattu haulikko on vaarallinen.
Silver huokaisi ja käveli ulos. Oli hyinen ilma, ja satoi vettä. Silver tähtäsi taivaalle, ja laukaisi aseen. Hauli osui johonkin omituiseen lintuun, joka tipahti kuolleena maahan.
Silver riensi katsomaan, minkälaisen taivaankannen elelijän hän oli päästänyt päiviltänsä. Lintu oli tipahtanut villivadelmapensaaseen, joka kasvoi aivan tallin kupeessa. Hän raotti pensasta, jonka lomaan lintu oli tippunut. Pensaan juurella makasi pieni siivekäs tyttö. Siipeen oli tullut reikä, ja tyttö vaikersi, kiroili ja kimitti:
- Kaikenlaisia huligaaneja täällä liikkuu!
Tytön siroille kasvoille oli muodostunut tuima ilme. Hänellä oli kukin koristeltu mekko, ja tiukalle nutturalle sidotut vaaleanruskeat hiukset.
Isoisä tuli paikalle, katsoi pensaassa voivottelevaa pienikokoista tyttöä, katsoi vuorille ja kysyi:

- Lapsenlapseni, näetkö nuo korkeat vuoret tuolla?
- Nuo, joiden toisella puolella asut?
- Juuri ne. Niiden huipulla asustaa lohikäärmeitä!
- Nyt isoisä kyllä huijaat!
- En huijaa. Vuorten keskellä on tarunhohtoinen laakso, jossa sijaitsee muuan kylä, jonka huhutaan olevan täynnä taikuutta.
- Isosisä, tuo alkaa mennä jo aika paksuksi!
- Kuulehan. Eräänä päivänä vuosia sitten tuolta kaukanta vuorilta laskeutui tänne eräs mustasiipinen lintu. Se näytti hieman haukalta, mutta oli paljon suurempi, isoisä selitti.
- Mitä siitä? Silver kysyi.
Isoisä sanoi:
- Maltahan mielesi poikaseni, tulen pian siihen. Niin. Se lintu kertoi minulle kylästä kaiken. Kylässä on taikaa.
- Miten uskot jokaista ohikulkijaa, isoisä?
- No harvoinhan sitä näkee puhuvia lintuja, isoisä hymähteli: - Ne ovat olevaisia eläimiä, eläimiä joilla on ihmisen sielu. Ne osaavat puhua.
- Voisiko tuo pikkutyttö olla tullut Minodarista?
- Paljon mahdollista, poikaseni!

- Aiotteko auttaa minua, vai lörpötellä siinä! kuului kimeä ääni Silverin takaa. Hän hätkähti, kuinka niin pienestä olennosta lähti niin paljon ääntä. Tytön kasvot punoittivat ärtymyksestä.

Isoisä katsoi tyttöä ja totesi:
- Tuo on keiju, Silver. Niitä elää Minodarin kylässä.

Keiju osoitti isoisää pienellä sormellaan ja kimitti:

- Sinä olet se, jolle Mundra kavalsi tietoa Minodarista, sinä olet se! Älä kerro maasta kellekkään! Et kellekkään muulle enää! Tai saat katua!

Silver nosti keijun kädelleen ja kysyi:
- Mikä on sinun nimesi?

- Se ei kuulu sinulle tippaakaan! keiju tiuskaisi kädet nyrkissä ja huusi:
- Päästä minut alas tällä vaaleanpunaisella sekuntilla, tai muutan korvasi ruusunkukiksi!

- Amaryll! Mitä sinulle on käynyt? huusi joku taivaalta. Silver ja isoisä katsahtivat taivaalle ja sieltä lensi valkoinen kyyhky, joka puhui.

Keiju kimitti kyyhkylle: - Tuo kirottu poika ampui minua siipeen tuolla kammottavalla metalliputkella!

- Mennään takaisin. Sinä Amaryll olet oikea kohtalon orjatar, ei sinua enää saa lähettää ulkomaailmaan, kun aina sattuu ja tapahtuu!

Amaryll katsoi kyyhkyä silmät salamoiden, ja sanoi:
- Puhu sinä Omue vain omasta puolestasi, näin voi sattua kaikille!

Amaryll kapusi Omue-kyyhkyn selkään, joka lehahti taivaalle ja huusi vielä Silverille ja hänen isoisälleen:
- Muistakaa, että vaikeneminen on viisautta!