Osa 1. Tiedonjano

Siitä oli nyt kulunut kymmenen vuotta. Silver muisti vieläkin sen päivän, joka muutti hänen elämänsä täysin. Päivästä päivään jatkuva piina ja tiedonjano vaivasivat häntä. Silver halusi tietää lisää Minodarista ja sen mysteereistä. Isoisäkin oli nyt tuhka tuulessa, eikä hänkään voinut kertoa lisää maagisesta kylästä. Silver muisteli, kuinka isoisä oli kummallisesti kadonnut tuon kohtalokkaan päivän iltana. Hänestä ei ollut sen koommin kuulunut mitään tai näkynyt vilaustakaan.

Silver vuodatti ajatuksiaan paperille. Päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta toiseen. Muuten hän ei olisi kestänyt sitä tiedonjanoa. Silver oli kirjoittanut, millainen paikka Minodar voisi olla, mutta aina uuden paperin kirjoitettuaan, hän nakkasi sen takkaan. Yhtäkkiä ovelta kuului koputusta, ja Silver säikähti niin, että kaatoi mustepullon, josta muste valui noroina pöytää pitkin lattialle.
- Sisään! hän huusi, ja paiskasi kirjoituksensa takkavalkeaan.
- Säikäytinkö sinut? kysyi ruskeahiuksinen ja sinipukuinen nainen.
- Et, kulta. Olin vain ajatuksissani, Silver sanoi.
- Kaadoit musteesi lattialle. Mitä oikein kirjoitat joka päivä? Missä kaikki kirjoituksesi ovat?
- Lupaathan, ettet kerro kenellekään tästä?

Nainen nyökkäsi, ja Silver selitti hänelle Minodarista sanasta sanaan, niin kuin isoisäkin aikoinaan, lisäten tarinaan sen, mitä tuona erityisenä päivänä, kymmenisen vuotta sitten oli tapahtunut.

- Kulta...
- Niin Anneth? Silver kysyi häkeltyneenä.

 Nainen, Silverin vaimo osoitti lattialle valunutta mustetta, joka oli muodostanut sanat: " Vaikeneminen on viisautta "
Silver haukkoi henkeään, ja otti tukea kirjahyllystä. Aivan kuten olevainen kyyhky oli hänelle sanonut. Halu lähteä selvittämään Minodarin arvoitusta kasvoi kasvamistaan.

- Kulta, pakkaa minulle ruokaa, kaksi paitaa ja housut. Minä lähden nyt! Silver huudahti. Hiki valui hänen mustista, olkamittaisista hiuksistaan.
- Mutta Silver, etkai jätä minua yksin?
- Sinulla on äitisi, sisaresi ja isäsi. Mutta minun sieluni on tyhjä, kuin ohrapelto sydäntalvella, ellen lähde selvittämään, onko tämä kaikki totta.

 Anneth halasi Silveriä, ja kyyneleet tulvivat hänen kastanjanruskeisiin silmiinsä. Hän lähti pakkaamaan Silverin pyytämät tavarat.

 Samaan aikaan kirjoitushuoneen kattoparrun päällä makoili pieni keiju kuunnellen Silverin ja hänen vaimonsa keskusteluja. Minodariin oltiin tunkeutumassa!



 Tuo keiju, jota kaikki kutsuivat Amarylliksi, lensi kohti suurtakin suurempia vuoria. Kerrankin hän oli onnistunut tehtävässään. Viime kerralla Oakwoodin sukua vakoillessaan joku huligaani oli ampunut tuota keijuraukkaa siipeen, ja hän oli ollut lentokyvyttömänä kaksi vuotta.
 Amaryll lensi vuorten jyrkänteitä ylöspäin pienet, sirot siivet lepattaen. Kiire, kiire! Oli varoitettava koko Minodaria ihmisestä.

Amaryllia vastaan lensi pörröinen, valkoinen lohikäärme, Pohjois-Minodarin vuortenvartija.
- Hei Amaryll, olet ollut vakoilemassa yli vuoden, mikä sinut tänne nyt lennätti? hän kuittaili.
- Parempi vakoilla yli vuosi, kuin lennellä passissa ympäri pohjoisvuoria.

Lohikäärme karjaisi kovaäänisesti ja syöksähti kohti keijua, joka väisti ketterästi, kuin gaselli, ja nauroi ivallisen kimakasti päälle.
- Mitä teet täällä? Miksi kiersit tänne asti, vaikka tulit idästä? lohikäärme pauhasi. Se hytisi ja haki itselleen valtavan mukillisen liekkiteetä kannusta, joka oli hehkuvan tulipallon sisällä.
- No mitäpä luulet Clacier ystäväiseni? Minun oli pakko kiertää, sillä itäpuolella kävi liian kova tuuli! Pitäisihän se sinun tietää! keiju tiuskaisi.
- No en minä sitä saastaista itäpuolta vartioikkaan. Ei siellä ole edes pätevää vartiaa, vain vuortenpeikko  Rum!
- Joka on niin ruma, että kaikki kääntyvät kannoiltaan ja lähtevät pakoon. Ja parempi olisi pian olla, hieman voimavaraisempi vartija, sillä juuri vuoren itäpuolelta on ihminen pyrkimässä tänne, paha juttu...

Lohikäärme sylkäisi liekkiteet kymmenen metrin päässä olleen kivenmurikan sivuun, ja siinä olleet lumet sulivat kuin salamaniskusta.
- Mitä sinä juuri sanoit!!??
- Mieti.
- Tunkeilija on tuhottava.
- Sääli sitä Lavinwoodia, Amaryll tuhahti teatraalisesti.
- Lavin... Onko se se, jolla Mundra kavalsi tietoa? Hänet tapettiin jo, hän on vuorten uumenissa!

Amaryll lähti lentoon ja säkätti Clacierille:
- Menen tiedottamaan kaikille!